Kulttuuriarviot

Kotimainen elokuvavuosi jatkuu vahvasti: Zaida Bergrothin toinen pitkä elokuva on harvinaisen onnistunut kesäinen draama, jossa näyttelijätäräidin ja hänen 19-vuotiaan poikansa kieroutunut suhde myllertyy hallitun intensiivisesti kohti tummasävyistä tragediaa. ››

Kolmisenkymmentä vuotta sitten puhuttiin ”Kaurismäen-veljeksistä” ilmiönä. Nyt voidaan puhua Kaurismäen ”Veljeksistä”, sillä vahvassa tekemisen vireessä oleva Mika Kaurismäki on improvisoinut näyttelijöiden kanssa ”Veljekset” –nimisen elokuvan. Se on raadollisen humoristinen, Dostojevskin innoittama satiiri.

Kolmisenkymmentä vuotta sitten Dostojevskin ”Karamazovin veljesten” lukeminen oli jonkinlainen kansalaisvelvollisuus. Nyt sen on hiljattain lukenut ilmoituksensa mukaan vain Jörn Donner, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. ››

Muun muassa Ingmar Bergmanin töissä kunnostautunut näyttelijätär Pernilla August debytoi upeasti. ”Sovinnon” soisi kolahtavan myös suomalaisiin, koska siinä ruotsalaistunut elintasorouva joutuu kipeästi kohtaamaan häveten salaamansa lapsuusmuistot alkoholisoituneessa ruotsinsuomalaisessa kodissa. ››

Oscarin voittaneen Natalie Portmanin tähdittämä ”Black Swan” on hieman outo tapaus: balettielokuvaksi se on amerikkalaisuudessaan karkea ja jopa vulgääri, mutta kauhuelementein höystettynä psykologisena jännärinä mukiinmenevä ja onneksi sentään loppua kohden ylevöityvä. ››

Veteraaniohjaaja Mike Leighin ”Vuosi elämästä” on kypsän ihmisen teos. Se on syvästi humaani ja viisas elokuva. Pieni muoto on täytetty suurilla rakkauden, kuoleman ja luopumisen aiheilla, alkoholismista ja yksinäisyydestä puhumattakaan.

Muistan aina, kun näin Ruth Sheeenin Lontoon elokuvafestivaaleilla vuonna 1988 Leighin elokuvassa ”Suuria toiveita”. Oli niin piristävää nähdä, että joku ohjaaja uskaltaa tuoda klassisten kauniiden filmitähtösten keskelle tämmöisen hönöhampaisen tytönhonkkelin, joka oli kaikessa ihmisyydessään myös erittäin seksikäs. ››

Se ei ole yllättävää, että Coen-veljesten elokuva on kymmenen Oscarin ehdokas. Mutta se hieman on, että ”Kova kuin kivi” on tyylipuhdas klassinen lännenelokuva. Asiaa on tervehdittävä ilolla.

Kyseessä on myös ns. ”re-make”: veteraaniohjaaja Henry Hathaway filmasi tämän Charles Portisin romaanin vuonna 1969. Siinä silmälappuinen John Wayne ratsasti ikimuistoiseen tyyliinsä sheriffi Rooster Cogburnina jahtaamassa teinitytön isän tappajaa intiaanialueella. ››

Australiassa syntyneen Peter Weirin uusin elokuva on uskomaton pakotarina Siperian vankileiriltä. Komeasti kuvatun vaellustarinan visiot kyllä viihdyttävät, mutta kokonaisuus on silti lievä pettymys.

Weirin urahan on komea. Muistamme muutamia mainitakseni esimerkiksi elokuvat ”Huviretki hirttopaikalle”, ”Todistaja” ja ”Kuolleiden runoilijoiden seura”. Viimeisinkin teos vuodelta 2003 ”Master and commander – maailman laidalla” oli varsin hieno Napoleonin aikaan sijoittuva meriseikkailu. ››

Elina Kivihalme on tehnyt vahvan pitkän dokumenttielokuvan sotiemme aikana kotirintamalla raataneista naisista. ”Tuntematon emäntä” on kulttuuriteko, jolla on selvä sijansa kansallisessa historiallisessa tajunnassamme.

”Tuntematon emäntä” saa ensi-iltansa parillakymmenellä paikkakunnalla, mikä on dokumenttielokuvalle aika paljon, mutta uskon ja toivon, että satsaus kannattaa: sen verran tärkeästä ja puhuttelevasta teoksesta on kyse. ››

Kuuseen kurkottajat kapsahtavat usein katajaan. Ikävä kyllä näin käy myös Juha Wuolijoen ohjaaman ”Hella W:n” kohdalla. Suuresta naisesta on tehty niin suurelokuvaa, että siitä tuli taiteellisesti pieni.

Niskavuori-näytelmien kirjoittajan Hella Wuolijoen (1886-1954) elämästä ei todellakaan puutu draamaa: vasemmistolainen liikenainen, talvisodan rauhankontaktien luoja, mahdollinen neuvostoagentti, joka lopulta pomppaa sodanaikaisesta kuritushuonevangista Yleisradion pääjohtajaksi ja kansanedustajaksi… ››

Meksikolaissyntyisen Alejandro Inárritun ohjaama, Barcelonan slummikortteleihin sijoittuva ”Biutiful” ei ole mikään kaunis elokuva.

Se on ankea ja armoton kuvaus miehen syöksykierteestä ympäristössä, joka tuo lähinnä mieleen vuosi sitten nähdyn napolilaisen mafian kauheuksia kuvaavan ”Comorran”.

Ahdingossa olevaa miestä, Uxbalia esittää monipuolisesti lahjakas Javier Bardem, joka tästä roolistaan pokkasi viime keväänä Cannesissa parhaan miesnäyttelijän palkinnon. Ansiosta hyvinkin, voisi sanoa. ››

80-vuotias Clint Eastwood tekee mitä tahtoo. Viimeaikaiset ohjaukset, yleishumanistiset ”Gran Torino” ja ”Invictus –voittamaton” saavat nyt jatkokseen yllättävän lyyrisen teoksen ”Hereafter”, jossa Eastwood koputtelee kuoleman porttia eri puolilla maapalloa. ››

Ensimmäinen kaikkiaan kuudesta jo kuvatusta Vares -elokuvasta pitää yllättävän hyvin otteessaan. Siinä on mielenkiintoinen juoni ja kokonaisuus on jotenkin ilmavampi ja elegantimpi kuin edeltäjissään.

Dekkarikirjailija Reijo Mäen luoman Jussi Vares –yksityisetsivähahmon varhaisempia elokuvallisia esiintymisiä riivasi minusta pinnistetty karskius ja katu-uskottavuuden tavoittelu. Olihan niissä oma vitsikkyytensä, mutta uudessa ”Vareksessa” ote on vapautuneempi, kypsempi ja uskottavampikin. ››

Sofia Coppola on kuin kotonaan hotellihuoneissa ja ohjaa niissä nerokasta draamaa. Ken piti hänen elokuvastaan ”Lost in Translation”, pitää tästäkin ja vielä suuremmalla syyllä. En ihmettelisi, jos Oscarkin lähiaikoina taas tipahtaisi.

Elokuva alkaa hyvin rajatulla filosofisella pitkällä kuvalla: joku kaahaa autiomaassa Ferrarillaan ympyrärataa uudestaan ja uudestaan. Äänimaailma muistuttaa Fellinin lyhytelokuvaa ”Toby Dammit” kuten koko elokuvakin: molemmat kuvaavat amerikkalaisen näyttelijätähden sisäistä tyhjyyttä. ››

No onkos tullut kesä? Ajatus tulee mieleen, kun katselee yökerhoon jonottavien minihametyttöjen rivistöä Lauri Nurksen uutuuskomediassa ”Veijarit”. Teos herättää ristiriitaisia mielteitä: se on yhtä aikaa tunkkainen ja raikas. ››

Vuosi sitten äimisteltiin ”Avatarta”. Nyt valkokankaille jyrisee Disneyn 3D teknofantasia ”Tron – perintö. Molemmat puolustavat kauniisti orgaanista elämää: edellinen ulkoavaruuden ja tämä jälkimmäinen taas kyberuniversumin mutkan kautta.

Sitä voisi lapsellisesti kysyä, että miksi näitä jytinöitä pitää tehdä, jos molempien elokuvien syvin sanoma on: menkää kävelemään auringonlaskun aikaan lähimetsään ja ihastelkaa täydellistä maailmaa? Raamattua mukaillen: digitaalinen valtakunta on jo sisäisesti teissä! ››

Näyttelijä-ohjaaja Ben Affleckin toinen ohjaustyö sijoittuu esikoiselokuva ”Gone Baby Gonen” tavoin Bostoniin. Paikallisen miljöön taju nostaa tämän pankkirosvoja kuvaavan elokuvan keskivertoa kiinnostavammaksi jännäriksi.

Bostonissa tehdään 300 pankkiryöstöä vuosittain ja pesäpaikkana on Irlannista kotoisin olevien kriminaalien asuttama Charlestown –niminen kaupunginosa. ››

Cocacola –mainoksesta alkunsa saaneiden kliseisten joulupukkien punanutut saavat huutia oikein kunnolla. Jalmari Helanderin mainio, äijäenerginen kauhuvitsi ja joulutarina omaa epäilemättä ainekset kansainväliseksi kulttielokuvaksi, mutta perheen pienimmille sitä ei todellakaan tohdi suositella.

Ensinnäkin: helpotuksen huokaus. Jo ensimmäisistä kuvista huomaa, että tätä on kuvattu Norjassa. Kyseessä on siis vain elokuva. Ei meitä suomalaisia näin vain huijata. Optio aidosta Korvatunturista ja aidosta joulupukista jää. ››

Paul Haggisin ohjaama vankilapakojännäri on “remake” eli jenkkiversio parin vuoden takaisesta ranskalaiselokuvasta ”Kaiken se kestää”. Alkuperäistarina on niin hyvä, että se kestää tämänkin eli kyse on keskivertoa näppärämmästä jännityselokuvasta, joka pitää niin sanotusti pihdeissään loppuun asti. ››

Kymmenisen vuotta väännetty Potter –saaga lähenee loppuaan. Viimeisen osan ensimmäinen osa on kummallista nuorisokolmikon haahuilua pahassa maailmassa.

Selvästikin tässä lähinnä lataillaan panoksia ensi kesän loppurytinään ja se on enemmänkin pitkäpiimäistä kuin kauhistavaa, saati sitten syvällistä.

Tekisi mieli sanoa tylysti, että Tylypahkasta lähteminen on tylsää. Turvaisan noitakoulun charmikasta lämpöä tulee ikävä, vaikkei sitäkään koskaan olisi uskonut. ››

Nyt voidaan puhua dokumenttielokuvan taiteesta. Pirjo Honkasalon uusin dokumentti ”ITO – Seitti – kilvoittelijan päiväkirja” on voimakas, runollinen kokemus. Se käsittelee katoavaisuutta, mutta kuuluu itsessään ydinjätteen loppusijoitusonkalossa olevaan DVD -hyllyyn, jos siellä sellainen olisi.

Honkasalo on tämänvuotisen Amsterdamin dokumenttielokuvafestivaalin kunniavieras ja häneltä näytetään siellä tämän uutuuden lisäksi koko retrospektiivinsä. ››