NAISURHEILUN RAJAT

Suomen itsenäistymisen ja kansalaissodan jälkeisessä ilmapiirissä 1920-luvun alussa naisten asema urheilu- ja liikuntakulttuurissa muuttui radikaalisti, kun sukupuolten toiminta-alueet määritettiin nuoressa kansallisvaltiossa. Uusi naisvoimistelijoiden sukupolvi suuntautui uudenlaatuiseen naiseuteen ja nais­käsitykseen. Myös naisvoimisteluliikkeen yhteiskunnalliset painotukset muuttuivat.
Naisten ammattiuraa, saati työssäkäyntiä, ei kyseenalaistettu, mutta aiempaa voimakkaammin painotettiin naisten velvollisuuksia vaimoina, äiteinä ja kodin vaalijoina, joihin tehtäviin voimistelu heitä valmensi. Urheilumuodoista juuri voimistelun harrastaminen oli naisille sopivaa ja kehitti heissä toivottuja fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksia. Naisten kilpaileminen etenkin yleisurheilussa oli epäesteettistä ja vaarallista naisten terveydelle, eritoten herkälle synnytyselimistölle. Voimistelupainotus ja naisten kilpaurheilun vastustus korostui myös naisvoimisteluliikkeen piirissä. Perusteet olivat samat, mutta taustalla oli valtakysymys. Kilpaurheilu veti naisia miesten johtamiin järjestöihin. Se nähtiin uhkana itsemääräämisen alueelle, jonka naiset voimistelujärjestöjensä kautta olivat itselleen voittaneet.
Urheilumaailman jakautuminen miesten ja naisten alueisiin vauhdittui, kun naisten kilpaurheilulle alettiin asettaa rajoja ja ehtoja niin sanotussa porvarillisessa urheiluliikkeessä heti 1920-luvun alussa. Käänne edellisen vuosikymmenen ilmapiiriin nähden oli jyrkkä. Urheilujournalisti, maisteri Martti Jukola kirjoitti Suomen Urheilulehdessä 1922: ”Ensi kerran huomasin viime vuonna useiden urheilumiesten alkavan syvällä antipatialla suhtautua naisten yleisurheiluun.”
Ehkä myös muutama miesten vaatteissa taistellut, moraaliltaan julkisuudessa loattu punakaartin naiskomppania samastettiin urheilevaan housupukuiseen naiseen. Jukola viittasi Ranskaan, jossa naisten yleisurheilu oli erittäin suosittua, ja vihjasi: ”– – siellä jos missä naisten siveellinen taso on varsin alhainen ja hämmästyttävän suuri prosentti naisista kuluttaa vapaa-aikansa kokotti- ja grisettielämän, niin, suorastaan prostitutsionin loassa.” Yleis­urheilun sijasta naisille sopivat vaikkapa uinti ja taitoluistelu.

Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto poisti 1920-luvun alussa ohjelmastaan naisten yleisurheilun suomenmestaruuskilpailut, ja lajin resurssit säästettiin tärkeämpään, miesten menestyksen tavoitteluun. Ensimmäinen miesten rinnalla urheillut naissukupolvi avioitui, sai lapsia, siirtyi muihin harrastuksiin – ja unohdettiin. 1920-luvun ”uusi nainen” oli flapper, poikatyttö, lyhyine hiuksineen ja rohkeine vaatteineen. Hän voimisteli vartalonsa vuoksi, pelasi verkkopalloa, ajoi autoa ja hankki lentolupakirjan. Tätä naiskuvaa ylisti eurooppalaisista suuren maailman ilmiöistä innostunut Olavi Paavolainen. Uutta naista edusti kuitenkin yhtä hyvin konttorityössä, tiskin takana tai tehtaassa puurtava nuori nainen, joka oli suhteellisen riippumaton pienenkin palkkansa turvin. Hänelle ja hänen kukkarolleen riittivät voimistelu ja sunnuntaiset hiihto- ja kävelyretket.
Olympia-areenoilla ja muissa kansainvälisissä suurissa urheilutapahtumissa kansakuntien maineesta kamppailivat vain miehet. Naisten lajit olympiakisoissa olivat 1920-luvun lopulle saakka verkkopallo, jousiammunta, uinti, taitoluistelu ja miekkailu. Hiihdossakaan naisilla ei ollut kansainvälisiä kilpailumahdollisuuksia ennen 1940-lukua alppilajeja lukuun ottamatta. Poikkeuksen muodostivat Työväen kesä- ja talviolympialaiset, joihin mahdutettiin myös naisten yleisurheilu ja murtomaahiihto. Suomalaisnaiset jäivät ulos myös muualla Euroopassa kehittyneestä naisten urheiluliikkeestä, joka – paheksuttujen Ranskan naisurheilijoiden johdolla – järjestäytyi kansainväliseksi naisurheiluliitoksi ja vaati olympiakisojen porttien avaamista myös naisten yleisurheilulle.
Ankarasta vastarinnasta huolimatta tuli olympiakisojen ohjelmaan viisi ensimmäistä naisten yleisurheilulajia vuonna 1928. Vastustajiin kuului myös suomalainen Suomen Voimistelu- ja Urheilu­liitto (SVUL), jonka johto tuohtui asiasta niin, että järjesti lyhyek­si jääneen ”olympialakon” mainittujen kisojen alla. Erityisesti Lauri Pihkala kunnostautui kilpailevien naisten väheksymisessä ja suoranaisessa häpäisyssä. Sävy oli sama muissa Pohjoismaissa: naisten ilmaantuminen olympia-areenalle teki kisoista sirkuksen. Lehdistössä käytyyn kiivaaseen väittelyyn naisten kilpaurheilusta osallistuivat vastustajien riveissä myös naisvoimisteluliikkeen edustajat.
Ensimmäiset neljä suomalaisnaista osallistuivat olympiakisojen yleisurheilukilpailuihin vasta vuonna 1936. Neljä vuotta aiemmin akateemiset nuoret naiset olivat perustaneet pääkaupunkiin Helsingin Naisurheilijat -seuran, ensimmäisenä puheenjohtajanaan lääkäri Kaisu Turpeinen. Myötätunnon osoituksena Suomen Urheiluliitto perusti myös naisvaliokunnan. Naisten yleis­urheilu-ura urkeni kuitenkin vasta toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Naisten suomenmestaruuskilpailut järjestettiin aikaisempien uinnin, hiihdon, taitoluistelun ja verkkopallon lisäksi 1930-luvulla keilailussa, pesäpallossa, pikaluistelussa ja melonnassa. Harvinaisia kansainvälisiä saavutuksia ennen sotaa olivat Maggie Galkan maailmanmestaruus melonnassa 1938 ja Verne Leschen pikaluistelussa 1939.