|
Yhden teorian mukaan poronhoidon alkujuuret ovat Siperiassa, josta se on levinnyt saamelaisten keskuuteen. Toisen teorian mukaan saamelaiset ovat keksineet poron kesyttämisen itsenäisesti ja saamelainen poronhoito on kehittynyt siperialaisesta poronhoidosta irrallaan.
Poronhoito on joka tapauksessa muovautunut itsenäiseksi elinkeinoksi Fennoskandian alueella. Poronhoitoa on arkeologien mukaan voinut esiintyä rinnakkain peuranpyynnin kanssa. Skandinaavisen poronhoidon arvellaan olevan ainakin 2000 vuotta vanhaa. Poronhoidon kehittyminen laajamittaiseksi elinkeinoksi, ns. suurporonhoidoksi, on todennäköisesti alkanut Keski-Norjassa Vefsenin seudulla 1200-luvulla. Suurporonhoito levisi lännestä itään päin. Poromäärät olivat 1500- ja vielä 1600-luvullakin Kautokeinossa ja Enontekiöllä melko pienet itäisemmistä alueista puhumattakaan. Sen sijaan lännempänä Norjan ja Ruotsin Lapissa oli jo 1600-luvun alussa suuria porokarjoja.
Suomessa suurporonhoito alkoi ensiksi Käsivarren alueella. 1600-luvun lopussa kaikki verosaamelaiset olivat jo poronhoitajia. Suurporonhoidon synty liittyy olennaisesti paimentolaissaamelaiskulttuurin syntyyn. Käsivarren paimentolaissaamelaiset elivät luonnon vuotuisen kierron ja porojen liikkumisen ehdoilla. Muista Pohjoismaista poiketen Suomessa myös pohjoisten alueiden suomalaisväestö on alkanut omaksua poronhoidon. Ruotsissa ja Norjassa porotalous on yksinomaan saamelaisten erityisoikeus.
Enontekiön alueella on kaksi paliskuntaa: Näkkälän ja Käsivarren paliskunnat. Niiden yhteenlaskettu eloporomäärä on nykyisin noin 20000 poroa. Poronhoito on nykyaikana pitkälle koneistunut elinkeino, jonka arkipäivää ovat moottorikelkat, moottoripyörät, mönkijät ja jopa lentokonekuljetukset. Enontekiöllä poronhoito on kuitenkin säilyttänyt vanhan paimentolaissaamelaisuudesta periytyvän luonteensa. Poroja hoidetaan muusta maasta poiketen vielä perinteisen suku- tai kyläkohtaisen paimennusmallin mukaan. Paliskuntakohtaisia työpäiväpalkkioita ei makseta, vaan jokainen hoitaa poronsa itse.
Poronhoitokulttuuriin kuuluvat edelleen kiinteänä osana jokavuotiset vasanmerkitykset kesä-heinäkuussa korkeilla tunturiylängöillä olevilla vanhoilla vasanmerkityspaikoilla ja marras-joulukuussa tapahtuvat poroerotukset.
Lisätietoa:
Aikio, Pekka & Helle, Timo (1985): Poronhoito - katsaus Lapinmaan perinteisen elinkeinon historiaan. Lappi 4. Hämeenlinna.
Aronsson, Kjell-Åke (1991): Forest Reindeer Herding a.d. 1-1800. An archaeological and palaeoecological study in Northern Sweden. Archaelogy and environment 10. University of Umeå Department of Archaelogy.
Itkonen, T.I.I. (1948): Suomen lappalaiset vuoteen 1945: I-II.
Linkola, Martti (1985): Saamelaisen poropaimentolaisuuden vaiheet. Lappi 4. Hämeenlinna.
Porotokka tunturissa Kuva: Pirkka Aalto
Luontaiselinkeinot:
Luontaiselinkeinoihin kuuluvat porotalouden ja luontaiselinkeinojen rahoituslain (45/2000) mukaan poronhoito, kalastus, metsästys, marjastus ja sienestys sekä muu uudistuvien luonnonvarojen hyödyntäminen. Lisäksi niihin kuuluvat luontaiselinkeinon ohella harjoitettavat kalanviljely, tuotteiden jatkojalostus, elinkeinon tarvitsemien välineiden valmistus, matkamuistojen valmistus ja myynti, matkailijoiden majoitus, maastokuljetus ja opastus sekä muu palvelutoiminta sekä pienimuotoinen maatilatalous.
Luontaiselinkeinot eivät ole pelkkä elinkeino tai ammatti, vaan niihin liittyy omaleimainen elämäntapa. Luontaiselinkeinot muodostavat saamelaiskulttuurin aineellisen ja henkisen perustan. Kulttuurisen merkityksen vuoksi pelkät taloudelliset tunnusluvut antavat vain vajavaisen kuvan luontaiselinkeinojen yhteiskunnallisesta merkityksestä. Vaikka luontaiselinkeinojen taloudellinen merkitys on vähäinen, ei tule väheksyä sen kulttuurista merkitystä paikallisen väestön identiteetin luojana.
Salvasjärvi Kuva: Pirkka Aalto
|
